Arvatkaapas mitä? Sussu on alkanut karkailemaan. Miettikää nyt. Meidän oma pikku mussu... Niin ne koirat karkailee, ja Sussussa on vielä se huono puoli, että pimeässä sitä ei paljoa näy, kun se on musta. Toivotaan, että tämä on vain ohi menevä vaihe, jota Sussu juuri tällä hetkellä kokee.
Yritin eilen ottaa teille tänne blogin puolella vähän syyskuvia. Ei ihan valotuksen kannalta onnistunut, joten jätin asian sikseen, ja ajattelin kuvata teille sitten jonain muuna päivänä. Ennen viikonloppua on kyllä kerittävä kuvaamaan, sillä viikonloppuna pitäisi sataa jo lunta. Jep, luitte oikein. Ei sen lumen vielä pitänyt tulla!
Yksi juttu mua vielä harmittaa. Sussu on jo melko vanha. Tai no eihän se sillä tavalla ole, mutta on kuitenkin. Siitä olen huomannut, ettei se jaksa menemään niin pitkiä tai nopeatempoisia lenkkejä, kuin ennen. Asia surettaa mua tosi paljon, ja mulle tulee ihan järkyttävän paha olo. Toivotaan Sussulle vielä monta iloista ja riemukasta vuotta!
Nyt puhutaan kuitenkin Sussusta ihan normaalisti, sillä eihän se ole vielä mihinkään menossa! Kyllähän se pahalta tuntuu, kun tietää, että kyllä se omakin koira jonakin kauniina päivänä joutuu lähtemään. Oli teille kyllä ihan pakko avautua, sillä nyt tuntuu jo paremmalta, kun ei tarvitse pitämään tuota asiaa pelkästään sisälläni. Kiitos teille aktiivisille lukijoille, vaikkei nyt ole mitenkään kiitettävästi ole postauksia tullut.
Muistan kun me Oonan kanssa katsottiin vähän aikaa sitten koiraelokuva nimeltä Hackiko. Se oli paras ikinä näkemäni elokuva! Suosittelen! Itkin siinä niin kauheasti, etten saanut edes kunnolla unta. Oli kyllä aivan mahtavasti toteutettu elokuva. Mä en kyllä tiedä miksi ihmeessä mä tykkään itkeä leffoissa! Mutta sitten seuraavaksi itkettiin sitä, kun oman koiran aika koittaa. Olenpas mä tänään sadmoodilla, pahoittelut!
Enköhän mä jätä teille näitä vähän vanhempia kuvia, ja itsekin mene nukkumaan!
